Kpl 19. Jäätikön jäljet - muinaiset merkit


Kylmän ilmaston vallitessa syntyy mannerjäätiköitä, jotka peittävät suuria maa-alueita. Laaksojäätiköksi kutsutaan jäätikköä, joka liukuu painovoiman ansiosta laaksoja pitkin rinnettä alas kuluttaen samalla kallioperää koko kosketuspinnaltaan. Mannerjäätikkö muovaa maisemaa, kun se hioo kallioperää ja kasaa moreenia. Mannerjäätikön sulamisvedet lajittelevat aineksen hiekaksi, soraksi ja saveksi, jotka sulamisvesivirtojen avulla kasautuvat eri paikkoihin veden virtausnopeuden mukaan. Pisaranmuotoiset drumliinit syntyvät, kun jäätikkö etenee kallioytimen ylitse. Silokalliot syntyvät, kun jään alle kasaantunut hienompi aineshioo kalliot sileiksi jään tulosuunnan puolelta. Joskus jäätikkö kuljettaa suuria kiviä eli siirtolohkareita pitkiä matkoja.

http://openbiomi.com/suomi-2/jaakausiaika-ja-jaakausi-suomessa/

Jäätikön sulamisen aikaan sulamisvesien pohjalla vierivät kivet antoivat pohjan harjuille. Hienojakoinen aines liikkui sulamisvesien mukana ja vajosi hitaasti pohjaan ja muodosti savikerroksen. Jäätikön suulle, jääjärveen, muodostui jäätikköjoen deltoja. Supat muodostuivat, kun iso jäälohkare hautautui maakerrostumaan, esimerkiksi harjun tai deltan sisälle. Suppien pohjalla on usein pieniä, pyöreitä järviä.

                                                               http://www.luontokuvateskonen.com/gallery/main.php?g2_itemId=3133
 
Salpausselät ovat monimutkaisia reunamuodostumia, jotka koostuvat pääosin moreenista ja sen päälle kasaantuneesta harjuaineksesta. Moreeniharjanteet yhdistävät usein laajoja deltoja.
  Maankohoaminen on hidas prosessi, josa mannerjään alle painautunut maankamara jälleen kohoaa omalle tasolleen.

                         Kpl 18. Eroosio - liikuttavat voimat


Eroosiolla tarkoitetaan kallioperän ja maaperän kulumista veden, tuulen, aallokon tai jään kuljettaessa rapautumistuotteita paikasta toiseen. Eroosiovoimat kuluttavat maa- ja kallioperää, kuljettavat eroosio- ja rapautumistuotteita sekä lajittelevat ja kasaavta ne lopulta jonnekin muualle.
  Vesi on eniten pinnanmuotoja tasaava voima. Pohjaeroosion takia joki kaivautuu yhä syvemmälle ja sen reunoista tulee jyrkkiä. Kanjoni muodostuu kuiville alueille , mutta sateisilla alueilla maa-ainesta huuhtoutuusadeveden mukana ja reunat romahtavat jokeen, näin syntyy V-laakso. Joen yläjuoksulla joki on kapea ja syvä ka sen vesi virtaa nopeasti. Alajuoksulla joki on leveä, matala ja vesi virtaa hitaasti. Veden virtaus kuluttaa jokea myös sivusuunnassa. Sivueroosion vaikutuksesta joki alkaa mutkitella. Joen mutkia kutsutaan meandereiksi. Kun joki oikaisee kulkureittiään meanderien välisen särkän lävitse, jäljelle jää vanha varsinaisesta jokiuomasta irtautunut joenmutka makkarajärvi. Suisto eli delta syntyy alueelle, jossa joki laskee mereen ja haarautuu useiksi suuhaaroiksi.

Aallokko syntyy, kun tuuli saa aikaan vesimolekyylien pystyliikkeen. Aaltojen iskiessä rantaan hiekka ja sora kuluttavat rantaan loven. Kun se on tarpeeksi suuri, yläpuolella oleva maa-aines romahtaa mereen ja syntyy rantatörmä. Haffi syntyy, kun tuuli ja aallot kuljettavat hiekkaa rannan suuntaisesti muodostaen pitkän särkän, kynnäksen.

Tuuli kuljettaa pieniä hiekanjyviä pitkiäkin matkoja. Kuivilla alueilla tuulen kuljettama hiekka hioo kallioita tyvestä ja muodostaa sienikallioita. Dyynejä syntyy, kun tuuli siirtää hiekkaa mukanaan ja kasaa sitä keoiksi.

                     Kpl 17. Rapautuminen - kallio murenee


Rapautuminen tarkoittaa kiviaineken hajoamista lämpötilan vaihtelun, veden, ilman tai eliöiden vaikutuksesta. Rapautumisen seurauksena muodostuu kivennäismaalajeja, jotka sekoittuvat eloperäiseen ainekseen muodostaen maaperän.
  Fysikaalisessa eli mekaanisessa rapautumisessa kiviaines murenee erityisesti lämpötilan vaikutuksesta. Lämpörapautuminen tapahtuu, kun suuret lämpötilamuutokset aiheuttavat kivessä muutoksia. Pakkasrapautumista voi syntyä kylmillä alueilla veden aiheuttamana. Suolakiderapautumista tapahtuu, kun kuumilla alueilla vesi haihtuu ja suolakiteet kasvavat kallioiden ja kivien raoissa.
  Kemiallisessa rapautumisssa veteen liuenneet hapot liuottavat kiviaineksen mineraaleja. Nämä hapot ovat peräisin maaperästä. Kemiallisen rapautumisen seurauksena kalkkikivialueille muodostuu ns. karstimaa, jossa veteen liuenneet mineraalit ovat kulkeutuneetveden mukana pois.
  Organogeeninen rapautuminen on eliöiden aiheuttamaa rapautumista, joka ilmenee sekä fysikaalisena että kemiallisena rapautumisena.

Massaliikunnoiksi kutsutaan maa- ja kiviaines liikkumista rinnettä alas painovoiman vaikutuksesta. Massaliikunnot kuljettavat irtonaista maa-ainesta rinteiltä laaksoihin. Metsien hakkuut, rankat sateet ja maanjäristykset voivat laukaista maanvierämän. Massaliikuntoja ovat maanvierämät, kivivyöryt, mutavyöryt ja lumivyöryt. Vuotomaa-ilmiö on maan hidasta valumista rinteiltä laaksoon toistuvien sulamisten ja jäätymisten tai kuivumisen ja vettymisen tuloksena.

                        Kpl 16. Magmaa ja maanjäristyksiä


Vulkanismilla eli tuliperäisellä toiminnalla tarkoitetaan ilmiöitä, jossa maansisäinen kuumuus purkautuu sulana kiviaineksena eli magmana. Jähmettyneestä magmasta muodostuu tulivuoria. Vulkaanisia ilmiöitä ovat tulivuorenpurkaukset, kuumat lähteet ja vulkaaniset kaasupurkaukset. Tulivuoret jaetaan kilpi- ja kerrostulivuoriin. Kerrostulivuoret ovat muodoltaan korkeita ja kartiomaisia. Ne muodostuvat päällekkäisistä laavan ja vulkaanisen tuhkan kerroksista. Niiden sitkeä laava muodostaa yleensä purkausaukon eli kraatterin suulle kovan kuoren tai laavatapin. Niiden purkaus alkaa usein räjähdysmäisesti.
  Kilpitulivuoret muodostuvat basalttisesta, emäksisestä laavasta, joka on helposti jouksevaa ja nopeasti virtaavaa. Kilpitulivuoret ovat laakeita ja laajoja, eikä purkauksista yleensä vapaudu vulkaanista tuhkaa. Supertulivuoriksi kutsutaan sellaisia, jotka voivat vapauttaa purkauksessa yli tuhat kertaa enemmän kiviainesta, kuin tavallinen tulivuori. Supertulivuori on purkautunut viimeksi 26 500 vuotta sitten Uudessa-Seelannissa.

Maanjäristykset ovat seurausta kallioperän jännitysten äkillisestä vapautumisesta, kun kallioperä repeää järistyskeskuksessa eli hyposentrissä. Suoraan sen yläpuolella maanpinnalla on episentri, jossa maanjäristyksen tehovaikutus on voimakkain. Hyposentristä lähtee liikkeelle kahdenlaisia järistysaaltoja. Maankuoren sisällä kulkevat pitkittäiset P-aallot eli primääriaallot, joiden nopeus on 6-14 km/s. Lähes puolet P-aaltoja hitaammat  poikittaiset S-aallot eli sekundääriaallot läpäisevät sulia kerroksia maan sisällä. Pinta-aallot eli L-aallot ovat hitaita, mutta saavat aikaan suurimmat tuhot. Näiden aaltojen avulla voidaan määrittää tarkka järistyskeskus ja järistyksen voimakkuus. Seismisten aaltojen avulla on saatu selville myös maapallon sisärakenne.

                    Kpl 15. Geologinen kierto - kivikierrätystä



Maapallon kuori ja kivet muodostuvat pääosin mineraaleista. Malmimineraaliksi kutsutaan mineraalia, joka sisältää niin paljon jotakin metallia, että metallin erottaminen on taloudellisesti kannattavaa. Kivilaji muodostuu, kun mineraalit yhdistyvät kiinteäksi kappaleeksi. Erilaisia kivilajeja on tuhansia ja ne yhdessä muodostavat kallioperän. Kallioperä on useimmiten irtaimen maaperän peittämä. Eroosio kuluttaa kallioperää ja tasaa pinnanmuotoja. Vanhat kilpialueet ovat tasoittuneet pinnanmuodoiltaan peneplaaniksi eli puolitasangoksi. Kivilajit voidaan luokitella syntytapansa mukaan kolmeen pääluokkaan: magma-, sedimentti- ja metamorfisiin eli muuttuneisiin kivilajeihin.

Magmakivet syntyvät maapallon sisällä olevasta sulasta magmasta kiteytymällä ja jähmettymällä. Magmakivet muodostavat lähes 90% maapallon kallioperästä. Magmakivet jaetaan syväkiviin ja pintakiviin. Kovassa paineessa ja korkeassa lämpötilassa syntyviä syväkiviä ovat esimerkiksi graniitti, dioriitti ja gabro. Tulivuorenpurkaukset ja laavavirrat saavat aikaan nopeasti jähmettyviä pintakiviä, kuten basalttia.

Poimuttuminen ja metaforiset kivet: Litosfäärilaattojen törmäysvyöhykkeissä syntyy vuorenpoimutusta eli orogeniaa. Kun litosfäärilaatat törmäävät toisiinsa alkuperäisten kivilajien fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet muuttuvat. Tälläsiä kivilajeja ovat metamorfiset eli muuttuneet kivilajit.

Sedimenttikivet: Sedimentit eli maalajikerrostumat syntyvät kun vesi, tuuli ja jäätiköt kuljettavat kallioperästä rapautunutta ainetta. Sedimenttikivissä voi esiintyä myös kuolleista eliöistä kivettyneitä fossiileja, kun ne ovat  hautautuneet hiekkaan tai saveen.

Jamaikan maaperän kiviaines on sedimentti- eli kerroskivilajeja, kuten kalkkikiveä. Kalkkikiven paksuus voi olla paikoin jopa kilometrien paksuinen.

                      Kpl 14. Maa - kolmas kivi Auringosta


Maapallo sai alkunsa pöly- ja kaasupilvistä noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Maapallon sisärakenne jaetaaan kolmeen kerrokseen: ytimeen, vaippaan ja kuoreen. Sisimpänä maapallon keskellä on paksu, kuuma ja tiheä sisäydin. Se on muodostunut raudasta ja nikkelistä. Ytimen lämpötilan arvioidaan olevan 3 000-6 000 astetta.
  Kiinteän ytimen ynpärillä on sulasta raudasta muodostunut paksu ulkoydin. Sulan ulkoytimen aines on liikkeessä sisäytimen ympärillä, mikä aiheuttaa voimakkaita sähkövirtoja. Nämä muodostavat maapallon magneettikentän. Magneettikenttä suojaa avaruudesta tulevalta kosmiselta säteilyltä.
  Alavaippa koostuu pääosin silikaateista eli piin ja hapen yhdisteistä sekä magnesiumin ja raudan happiyhdisteistä. Alavaippa on suurimmalta osin kiinteää ainesta, jonka lämpötila on noin 1 300 astetta. Ylävaippa sijaitsee alavaipan päällä, ylävaippa muodostaa vaihtumisvyöhykkeen alavaipan ja sulan, plastisen kerroksen eli astenosfäärin välille. Vaippa kerroksessa tapahtuu radioaktiivista hajoamista, joka tuottaa lämpöä. Sen seurauksena on hidasta liikettä eli konvektiovirtausta, nämä virtaukset saavat maapallon ylimmän kerroksen eli litosfäärin liikkeelle.

Maapallon kuorikerros ei ole yhtenäinen vaan muodostuu useammasta litosfäärilaatasta. Litosfäärilaattojen erkanemissaumoissa syntyy uutta mereistä kuorta. Törmäyssaumoissa vanhaa kuorta painuu alityöntönä astenosfääriin, jossa se sulaa. Litosfäärilaattojen reunoilla on yleisesti vulkanismia, maanjäristyksiä ja vuorenpoimutusta.

Jamaika sijaitsee Karibian litosfäärilaatalla. Saarella esiintyy noin 200 heikkoa maanjäristystä vuodessa, mutta voimakkaita maanjäristyksiä ei juuri lainkaan. Jamaikan saari on noussut merestä vulkaanisen toiminnan seurauksena miljoonia vuosia sitten.

                    Kpl 13. Biomit päiväntasaajalta navoille


Biosfääri muodostuu sinne, missä ilma, vesi ja maaperä yhdistyvät. Kasvit, joilla on samantyyppiset kasvupaikkavaatimukset, muodostavat suuria kasviyhdyskuntia. Ne muodostavat muiden eliöiden sekä abioottisten eli elottomien tekijöiden kanssa biomeja. Biomien levinneisyysalueet noudattavat yleensä ilmastovyöhykkeiden rajoja.

Trooppiset sademetsät sijaitsevat päiväntasaajan molemmin puolin alueilla, missä on aina lämmintä (yli +18 astetta) ja sataa päivittäin. Lajit ovat erittäin monimuotoisia: hehtaarilla voi kasvaa satoja eri puulajeja. Metsässä kasvaa liaaneja ja muita epifyyttejä, kuten orkideoja. Puiden lehdet ovat sopeutuneet jokapäiväisiis rankkoihinkin sadekuuroihin. Lehdet ovat kovia, vahapintaisia ja sileäreunaisia. Maaperä itsessään on vähäravinteista, mutta puiden juuret ottavat tehokkaasti ravinteet kiertoon. Trooppisten sademetsien ravintoaineista suurin osa on sitoutunut kasvien biomassaan. Trooppisten sademetsien häviäminen on vakavimpia ympäristöongelmiamme. Trooppiset metsät eivät toistuvien hakkuiden jälkeen enää uusiudu, vaan paikalle kasvaa sekundaarimetsää, joka ei ole lajeiltaan yhtä monimuotoista.

Subtrooppiset sademetsät muodostuvat mantereiden itäosiin, joissa lämpimien merivirtojen takia sataa erityisen runsaasti kesäisin. Alueet ovat voimakkaasti viljeltyjä sekä Aasiassa että Pohjois- ja Keski-Amerikassa. Alueiden tyypillisiä viljelyskasveja ovat riisi, tee ja maissi.

Savannit sijaitsevat trooppisilla alueilla, trooppisten sademetsien etelä- ja pohjoispuolella sekä päiväntasaajan alueen ylängöillä. Savannin kasvillisuus kestää kuivien kausien ja sadekausien vaihtelua. Savannikasvillisuutta on eri tyyppejä. Trooppinen sademetsä vaihtuu aluksi kuivametsäksi ja vähitellen kosteaksi ja kuivaksi savanniksi.

Monsuunimetsät sijaitsevat monsuunisateiden alueilla lähinnä Aasiassa. Monsuunimetsien lajirunsaus muistuttaa trooppisia sademetsiä, mutta sen puusto ei ole yhtä tiheää ja korkeaa. Kasvilajit lisääntyvät eri vuodenaikoina, mikä tuottaa monsuunimetsille tyypillisen vuodenaikaisrytmin. Lähes puolet maailman ihmisistä asuu monsuunimetsien alueella.

Kuva Kap Verdeltä, aavikko on syntynyt kun hiekkamyrskyt ovat kuljettaneet hiekkaa Saharasta.


Aavikot voivat olla joko trooppisia (lämpötila aina yli +18 astetta), subtrooppisia (lämpötila aina yli +10 astetta) tai kylmyysaavikoita (kylmän ilmaston aavikot). Sademäärä aavikoilla on aina pieni, mikä johtuu alueiden korkeapaineen vyöhykkeistä. Aavikoilla kuivat kaudet kestävät vähintään 7-8  kuukautta ja sateita esiintyy epäsäännöllisesti. Vuotuinen sademäärä on alle 250mm. Aavikoilla on kuitenkin kasvillisuutta, kuten mehikasveja kuivuudesta huolimatta.

Nahkealehtinen kasvillisuus eli välimerenkasvillisuus esiintyy talvisateiden alueella mantereiden länsireunoilla. Kuumat, kuivat kesät ja viileät, sateiset talvet johtuvat välimerenilmastosta ja Auringon zeniittiaseman siirtymisestä. Talvisateiden alueella on runsaasti asutusta leudon ilmaston vuoksi. Alueella viljellään paljon sitrushedelmiä, oliiveja, viiniä ja erilaisia yrttejä.

Lauhkean vyöhykkeen lehtimetsät kasvavat pääosin pohjoisella pallonpuoliskolla. Tähän kasvillisuusvyöhykkeeseen kuuluvat Keski-Eurooppa, Pohjois-Amerikan itäosat, Kiinan pohjoisosat ja Japani. Tasainen ympärivuotinen sademäärä ja selkeät vuodenajat rytmittävät lehtimetsän kasvukautta. Lehtimetsävyöhyke on ilmastoltaan ja maaperältään sopiva maanviljelyyn.

Arot sijaitsevat mantereiden keskiosissa. Ne ovat lauhkean vyöhykkeen puuttomia ruohostoalueita, joita on lähinnä pohjoisella pallonpuoliskolla. Arojen maannos mustamulta on ravinteikasta ja soveltuu hyvin viljelyyn. Kesät ovat kuumia ja talvet viileitä. Laidunnus kuluttaa maaperää ja altistaa eroosiolle.

Havumetsä eli taiga ulottuu Pohjois-Amerikasta Pohjois-Euroopan kautta Siperiaan. Puulajeja ovat erityyppiset männyt ja kuuset, jotka ovat sopeutuneet kylmiin talviin. Koska havumetsävyöhykkeillä sataa enemmän kuin ilmaan haihtuu kosteutta, soistuminen on voimakasta.

Tundraa esiintyy kylmällä vyöhykkeellä. Maaperä on ikuisessa roudassa - joskin pintamaa sulaa kesällä muutaman kymmenen senttimetrin syvyydeltä. Tundralla ei kasva puita ja suot ovat siellä yleisiä. Perinteisiä elinkeinoja ovat porotalous ja kalastus.

Jamaika kuuluu trooppisen sademetsän alueelle. Sademäärä vaihtelee paljon saaren eri puolilla. Saaren itäosan Blue Mountain-vuori ja sen ympäristö ovat sademetsän peitossa. Saaren eteläosan rannikkoalangot ovat kuivia ja muistuttavat Afrikan savanneja ja Välimeren alueen pensaikkomaita. Ympäri saarta on metsiä ja pansaikkomaita, mutta myöskin viljelysmaita ja laitumia. Monia Jamaikalla kasvavia lajeja ei löydy muualta maailmasta. Tunnetuin saarella kasvava puulaji on mahonki.