Vulkanismilla eli tuliperäisellä toiminnalla tarkoitetaan ilmiöitä, jossa maansisäinen kuumuus purkautuu sulana kiviaineksena eli magmana. Jähmettyneestä magmasta muodostuu tulivuoria. Vulkaanisia ilmiöitä ovat tulivuorenpurkaukset, kuumat lähteet ja vulkaaniset kaasupurkaukset. Tulivuoret jaetaan kilpi- ja kerrostulivuoriin. Kerrostulivuoret ovat muodoltaan korkeita ja kartiomaisia. Ne muodostuvat päällekkäisistä laavan ja vulkaanisen tuhkan kerroksista. Niiden sitkeä laava muodostaa yleensä purkausaukon eli kraatterin suulle kovan kuoren tai laavatapin. Niiden purkaus alkaa usein räjähdysmäisesti.
Kilpitulivuoret muodostuvat basalttisesta, emäksisestä laavasta, joka on helposti jouksevaa ja nopeasti virtaavaa. Kilpitulivuoret ovat laakeita ja laajoja, eikä purkauksista yleensä vapaudu vulkaanista tuhkaa. Supertulivuoriksi kutsutaan sellaisia, jotka voivat vapauttaa purkauksessa yli tuhat kertaa enemmän kiviainesta, kuin tavallinen tulivuori. Supertulivuori on purkautunut viimeksi 26 500 vuotta sitten Uudessa-Seelannissa.
Maanjäristykset ovat seurausta kallioperän jännitysten äkillisestä vapautumisesta, kun kallioperä repeää järistyskeskuksessa eli hyposentrissä. Suoraan sen yläpuolella maanpinnalla on episentri, jossa maanjäristyksen tehovaikutus on voimakkain. Hyposentristä lähtee liikkeelle kahdenlaisia järistysaaltoja. Maankuoren sisällä kulkevat pitkittäiset P-aallot eli primääriaallot, joiden nopeus on 6-14 km/s. Lähes puolet P-aaltoja hitaammat poikittaiset S-aallot eli sekundääriaallot läpäisevät sulia kerroksia maan sisällä. Pinta-aallot eli L-aallot ovat hitaita, mutta saavat aikaan suurimmat tuhot. Näiden aaltojen avulla voidaan määrittää tarkka järistyskeskus ja järistyksen voimakkuus. Seismisten aaltojen avulla on saatu selville myös maapallon sisärakenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti